Kunniattomat paskiaiset

Inglourious Basterds

Kuvaus

Mahdollisesti ohjaajansa paras sitten Jackie Brownin. Saisi olla pidempi.

Olen valittanut käännösnimistä paljon, mutta tällä haavaa tyydyn olemaan kiitollinen siitä, ettei ”Tarantino-aksentilla” oudosti nimettyä Inglourious Basterdsia päätetty suomentaa mihinkään älyvapaaseen typomuotoon. Markkinoinnissa puolestaan olisi parantamisen varaa, sillä astelin leffateatteriin odottaen trailerin perusteella näkeväni 150 minuuttia suoraviivaista väkivaltamäiskettä.

Enpä sitten nähnytkään. Brad Pittin pärstä komistaa julisteita, mutta hän ei liene kankaalla edes yhteensä puolta tuntia (olkoonkin, että klaaraa ne karismallaan varsin pätevästi). Leffa pitää otteessaan tiukasti, mutta suoranaista toimintaa on suhteellisen vähän. Toiseen maailmansotaan sijoittuva Kunniattomat paskiaiset on kyllä ehdoton Tarantino-leffa; vaikutteita on imetty ympäri leffahistorian, väkivalta on graafista ja kohtaukset dialogipainotteisia. Toisin kuin herran edellisessä ohjaustyössä Death Proofissa, tällä kertaa teksti ei kuitenkaan kuulosta siltä kuin Tarantino yrittäisi vain toistaa onnistuneeksi havaitsemiaan maneereita. Ilmaisu on vapautuneempaa. Tunnelma virkistävästi erilainen. Kerronta leikkisyydestään huolimatta kypsää.

Kunniattomat paskiaiset lataa Kill Billin tavoin heti alkukohtauksessaan katsojalle herkulliset motiivit kostoon, jonka nautinnollista lunastamista loppuleffa pitkälti on. Avaus on oikeastaan jotakuinkin täydellinen; alkumetreiltään lähtien penkkiin naulitseva Leone-tribuutti, jossa Tarantinon kuvakerronta pääsee näyttämään mahtinsa. Sanokaa mitä sanotte, tällä jätkällä on kiistatta Silmää. Christoph Waltzin upeasti tulkitseman natsipaskan tullessa sisään ilmassa on välittömästi sähköä.

Tässä leffassa historiankirjoilla ei ole niin väliä, kunhan pahikset saavat ansionsa mukaan. Viiteen lukuun jakautuvan tarinan ensimmäinen ja viimeinen episodi ovatkin tunnelataustensa vuoksi leffan voimakkaimmat. Loppuhuipennus on juuri sitä, mitä katsoja tilaa – ja juuri siksi täysin hervoton, in your face -tyyliin. Häpeilemättömän mustavalkoista, epärealistista ja kaikin puolin viihdyttävää.

Aivan täydellinen Kunniattomat paskiaiset ei kuitenkaan ole – harvinaista kyllä, se saisi olla pidempi. Leffalla oli vielä kolme päivää ennen ensimmäistä julkista esitystään lähes 40 minuuttia enemmän kestoa, mikä näkyy osittain rytmissä. Itse Basterdsien tarina tuntuu hieman keskeneräiseltä, ja poljentoa hidastava kolmas luku pomppaa temponsa vuoksi suhteessa muihin. En ihmettele enkä valita, jos DVD-markkinoilla vielä nähdään jonkinlainen pidennetty versio – lupaan ostaa sen heti.

Myöskään musiikinkäyttäjänä Tarantino ei ole tässä elokuvassa vahvimmillaan. Alun perin Ennio Morricone oli kiinnitetty projektiin säveltäjäksi, mutta hän jättäytyi pois aikatauluongelmien vuoksi. Voi Quentin, jos jaksoit odottaa Uma Thurmania Kill Billin pääosaan pari vuotta, miksi ihmeessä et voinut odottaa Morriconea? Muutama huima fiilistelykohtaus silti löytyy; David Bowien päräyttävä kasarisaundi 40-luvun muutoin uskottavassa ajankuvassa on valintana yllättävä, epämuodollinen ja pirun toimiva. Vastaavaa rohkeaa biisinkäyttöä Tarantinolta olisi nähnyt mielellään enemmän.

Nämä ovat kuitenkin loppupeleissä pikkumiinuksia, kun ottaa huomioon miten kaksi ja puoli tuntia hujahtavat ohi kelloon kertaakaan vilkuilematta. Kunniattomat paskiaiset on vuoden toistaiseksi viihdyttävin leffa – samalla mahdollisesti ohjaajansa paras sitten Jackie Brownin.

Tagit