Kuvaus
Mahdollisesti ohjaajansa paras sitten Jackie Brownin. Saisi olla pidempi.
Olen valittanut käännösnimistä paljon, mutta tällä haavaa tyydyn
olemaan kiitollinen siitä, ettei ”Tarantino-aksentilla” oudosti
nimettyä Inglourious Basterdsia päätetty suomentaa mihinkään
älyvapaaseen typomuotoon. Markkinoinnissa puolestaan olisi parantamisen
varaa, sillä astelin leffateatteriin odottaen trailerin perusteella
näkeväni 150 minuuttia suoraviivaista väkivaltamäiskettä. Enpä
sitten nähnytkään. Brad Pittin pärstä komistaa julisteita, mutta hän ei
liene kankaalla edes yhteensä puolta tuntia (olkoonkin, että klaaraa ne
karismallaan varsin pätevästi). Leffa pitää otteessaan tiukasti, mutta
suoranaista toimintaa on suhteellisen vähän. Toiseen maailmansotaan
sijoittuva Kunniattomat paskiaiset on kyllä ehdoton Tarantino-leffa;
vaikutteita on imetty ympäri leffahistorian, väkivalta on graafista ja
kohtaukset dialogipainotteisia. Toisin kuin herran edellisessä
ohjaustyössä Death Proofissa, tällä kertaa teksti ei kuitenkaan
kuulosta siltä kuin Tarantino yrittäisi vain toistaa onnistuneeksi
havaitsemiaan maneereita. Ilmaisu on vapautuneempaa. Tunnelma
virkistävästi erilainen. Kerronta leikkisyydestään huolimatta kypsää. Kunniattomat
paskiaiset lataa Kill Billin tavoin heti alkukohtauksessaan katsojalle
herkulliset motiivit kostoon, jonka nautinnollista lunastamista
loppuleffa pitkälti on. Avaus on oikeastaan jotakuinkin täydellinen;
alkumetreiltään lähtien penkkiin naulitseva Leone-tribuutti, jossa
Tarantinon kuvakerronta pääsee näyttämään mahtinsa. Sanokaa mitä
sanotte, tällä jätkällä on kiistatta Silmää. Christoph Waltzin upeasti
tulkitseman natsipaskan tullessa sisään ilmassa on välittömästi sähköä. Tässä
leffassa historiankirjoilla ei ole niin väliä, kunhan pahikset saavat
ansionsa mukaan. Viiteen lukuun jakautuvan tarinan ensimmäinen ja
viimeinen episodi ovatkin tunnelataustensa vuoksi leffan voimakkaimmat.
Loppuhuipennus on juuri sitä, mitä katsoja tilaa – ja juuri siksi
täysin hervoton, in your face -tyyliin. Häpeilemättömän mustavalkoista,
epärealistista ja kaikin puolin viihdyttävää. Aivan täydellinen
Kunniattomat paskiaiset ei kuitenkaan ole – harvinaista kyllä, se saisi
olla pidempi. Leffalla oli vielä kolme päivää ennen ensimmäistä
julkista esitystään lähes 40 minuuttia enemmän kestoa, mikä näkyy
osittain rytmissä. Itse Basterdsien tarina tuntuu hieman
keskeneräiseltä, ja poljentoa hidastava kolmas luku pomppaa temponsa
vuoksi suhteessa muihin. En ihmettele enkä valita, jos DVD-markkinoilla
vielä nähdään jonkinlainen pidennetty versio – lupaan ostaa sen heti. Myöskään
musiikinkäyttäjänä Tarantino ei ole tässä elokuvassa vahvimmillaan.
Alun perin Ennio Morricone oli kiinnitetty projektiin säveltäjäksi,
mutta hän jättäytyi pois aikatauluongelmien vuoksi. Voi Quentin, jos
jaksoit odottaa Uma Thurmania Kill Billin pääosaan pari vuotta, miksi
ihmeessä et voinut odottaa Morriconea? Muutama huima fiilistelykohtaus
silti löytyy; David Bowien päräyttävä kasarisaundi 40-luvun muutoin
uskottavassa ajankuvassa on valintana yllättävä, epämuodollinen ja
pirun toimiva. Vastaavaa rohkeaa biisinkäyttöä Tarantinolta olisi
nähnyt mielellään enemmän. Nämä ovat kuitenkin loppupeleissä
pikkumiinuksia, kun ottaa huomioon miten kaksi ja puoli tuntia
hujahtavat ohi kelloon kertaakaan vilkuilematta. Kunniattomat
paskiaiset on vuoden toistaiseksi viihdyttävin leffa – samalla
mahdollisesti ohjaajansa paras sitten Jackie Brownin.
|
jännä show. hyvin näytelty mutta ihan pimee. en oo mikään natsi mutta silti yläättävän realistisen helppoo toi hitlerin ja kavereiden joukkomurhaaminen:)
Kiva elokuva
Muikkunen tsekkaa.
Hyvä elokuva, ja tässä sentää pilkataan myös natseja
Tämä on ihana leffa!
Älkää ny *** valittako. Vihdoinkin hyvä elokuva joka on hyvä ilman väkivaltaa. Ja teidän pitäs olla onnellisia ku vihdoin ja viimein tehty elokuva missä tapetaa natseja =DD Tä on tasan 5/5 tähden arvone=)
Harvinaisen *** leffa! Taas tätä yleistä jenkki ylistystä. Ei ole katsomisen arvonen...
pysty kattoon 5min -.-
en pystyny kattoo ku reilu 30 min...
Tylsäpä hyvinkin.