Sherlock Holmes (2009)

Sherlock Holmes (2009)

Kuvaus

Vaihtetta Videot

MetaDivx

Mystream.to

Movshare

Videoweed

Holmes ei ole enää kuin ennen, mutta edelleen nero ratkomaan rikoksia.

Olen henkilökohtaisella tasolla hieman pettynyt. Ohjaaja Guy Ritchie, vaikka onkin syntyjään englantilainen, on tehnyt Amerikkaan kallellaan olevan version Sherlock Holmesista. Vaikuttaisi vahvasti siltä, että tekijät ovat halunneet tehdä Holmesille nyt saman, mitä 2000-luvun Casino Royalessa tehtiin James Bondille. Konseptia on haluttu päivittää rankalla kädellä, jotta menestys olisi taattu X-Men -saagan, uusien Batman-elokuvien ja muiden vastaavien kyllästämän yleisön keskuudessa. Päällisin puolin kaikki toimii suuremmitta ongelmitta, mutta Sir Arthur Conan Doylen alkuperäistä, hienostunutta ja eksentristä etsivää saati hänen maailmaansa ei Guy Ritchien versiossa nähdä.

Uusi Sherlock Holmes ei ole ainakaan visuaalisesti kovin omaperäisen näköinen elokuva. Thamesin sinimustana vellovia digitaaliaaltoja ja Lontoon synkänharmaita digitaalikujia katsellessa voi mieleen nousta ajatus, että leffan tekijät ovat sekoittaneet 1800-luvun ja kliseisesti usein pimeäksi mainitun keskiajan. Jännittävää tunnelmaa tällaiset värit ja kolhoiksi tuunatut maisemat saavat aikaan, mutta on jotenkin häiritsevää, että brittiläisistä maamerkeistään huolimatta ne näyttävät yhtä englantilaisilta kuin yöhämärä Washington D.C. Amerikkalainen Tim Burtonkaan ei esittänyt Sweeney Todd -musikaalissaan vanhaa Lontoota realismiin pyrkien, mutta hän sentään näytti meille paikan, joka erosi selvästi esim. hänen Gotham Citystään ja oli muutenkin aivan omanlaisensa.

Teknisesti tämä Sherlock Holmes näyttää ulkoisilta puitteiltaan yhtä hyvin tehdyltä kuin viimeisimmät Harry Potter -rainat. Harmi vain, että vaikkapa näyttäväksi tarkoitetun lopputaistelun aikana kokeneempi katsoja unohtuu miettimään, montakohan metriä greenscreeniä on siinäkin näyttelijöiden takana ollut.

Uuden Holmes-version näyttelijät ovat alansa huippunimiä, totta kai. Niinpä heillä ei vaikuta olevan mitään ongelmia puhaltaa roolinsa henkiin. Sherlockia esittävä jenkkitähti Robert Downey Jr., kuten myös ehta engelsmanni Jude Law Watsonina, onnistuisivat luultavasti hurmaamaan yleisönsä, vaikka elokuvan käsikirjoitus olisi nykyistä keskivertoa tasoaan vähän heikompi.

Tämä elokuva näyttää Holmesin pörrötukkaisena nerona, joka käyttää ilmiömäistä päättelykykyään sekä tutkimuksissaan että nyrkkeilyotteluissa – jälkimmäisissä melkeinpä kyllästymiseen asti. Jos mikään ei kiihota hänen aivojaan, hän sulkeutuu kotiinsa päiviksi kuin pahainen nörtti. Alkuperäisteoksia lukeneet tai Jeremy Brettin tähdittämää Sherlock Holmes -sarjaa seuranneet tietävät, että mestarietsivä oli myös narkomaani. Tällä erää jälkimmäistä totuutta on haluttu hämärtää, eikä Holmesia varsinaisesti nähdä samassa kuvassa vaikkapa injektioruiskun kanssa. Viitteeksi Holmesin ikävälle puolelle tuntuu riittäneen Robert Downey Jr:n henkilökohtainen historia, josta hänen arvellaan voivan ammentaa loputtomiin. Temppu on ehkä auttanut leffan ikärajan säätämisessä. Toisaalta on kuitenkin hieman tylsää, että niinkin taitava näyttelijä kuin Downey Jr. palkataan aina näyttelemään jonkin sortin renttua. Vaikka hänen koiramaisesti lurpottava katseensa saakin tytön huokaamaan, että: ”Tule tänne ja paina pääsi kiihkeänä kohoilevaa miehustaani vasten”, onnistuisi häneltä varmasti siivomminkin käyttäytyvän Holmesin näytteleminen. Harmi, ettei siihen ole nyt annettu tilaisuutta.

Samalla kun Holmesista on haluttu tehdä jonkinlainen 1800-luvun Philip Marlowe, hänen aisaparinsa Watson on haluttu pitää mahdollisimman entisellään. Scotland Yardia on, jos mahdollista, muokattu aiempaakin olemattomammaksi, ja siitä Holmeskin heitä nälvii. Tästä kaikesta seuraa, että leffaa syvemmin pohdiskeltaessa ei voi kuin ihmetellä, miten Watson ja Holmes voivat olla niin pitkäaikaisia ystäviä kuin elokuva väittää, tai poliisi lopulta aina heidän puolellaan. Heillä on hyvin vähän mitään yhteistä. Tekijät ovat häveliäästi halunneet myös tunkea kummankin päähenkilön elämään naisen – seikka joka repii parivaljakkoa toisistaan erilleen entistäkin enemmän.

Noh, vastakohdat täydentävät toisiaan ja sattumat luovat yllättäviä suhteita. Sitä paitsi, mitä aihetta kenelläkään on valittaa, jos elokuva kulkee eteenpäin kuin tuli kuivalla sytytyslangalla, tarjoten rohevaa huumoria toiminnan ohessa ja huiman täpäriä tilanteita? Parhaimmillaan Guy Ritchien Sherlock Holmes on yhtä vinhaa viihdettä nyt kuin Tappava ase oli joskus 1980-luvulla.

Vaikka Ritchien versio ei perustu yhteenkään alkuperäiseen Holmes-seikkailuun, sekä juonellisesti että monien pikkuseikkojen osalta se on niille velkaa. Holmes on edelleenkin oikeuden puolella taisteleva erikoinen nero, joka tällä erää saa vastaansa pimeissä aatoksissaan pelottavan lordi Blackmoren (Strong). Yläluokkainen sarjamurhaaja uhkaa viedä mustan magiansa avulla satoja henkiä, Holmesin järjen sekä siinä sivussa tuhota Watsonin ja hänen kihlattunsa (Reilly) suhteen. Blackmoren voimakkuus on Holmesin arkkivihollisen, Moriartyn, luokkaa. Valppaiden hoksottimiensa, ystävien ja jopa vihollisten, kuten hurmaavan mutta nopeanäppisen Irene Adlerin (McAdams), avulla Holmes pyrkii silti tilanteeseen, josta olisi helppo jatkaa uuden jutun pariin. Onnistuuko hän? Conan Doyle ehkä tappoi luomuksensa kertaalleen, mutta ei näin kuolematonta hahmoa taida oikeastaan saada kukaan kuin hetkeksi tainnoksiin.

http://www.leffatykki.com/elokuva/sherlock-holmes

Tagit